Kevätjuhlapäivä meni ihan ohi ensi kertaa elämässäni. Ei tarvinnut stressata, ei sonnustautua juhlavaatteisiin, ei kokea jokavuotista tyhjyyden ja epäonnistumisen tunnetta lukuvuoden ollessa ohi: taaskaan en ehtinyt, jaksanut, osannut, kyennyt kaikkeen siihen, mitä olisi pitänyt. Ei tarvinnut toteuttaa lakisääteistä arviointitehtävää parhaansa mukaan - mieluummin toki jakaisi vain hyviä arvosanoja. Nyt siis yksi hengähdysvälivuosi kaikesta tuosta - kiitollinen voi siitäkin olla. Muitakin tunteita toki mielessä risteilee.

Sadesää ja koleus eivät haittaa, kun saa olla mukavissa sisätiloissa. Olen saanut silitettyä, pyykättyä, leivottua. Olen koonnut tietoja isoäitini suvusta yhteen tiedostoon sukutapaamista varten. Olen tehnyt kuvaesityksen lapsuusvuosistamme samaan tapahtumaan.

Vanhojen valokuvien katselu saa aikaan valtavaa kiitollisuutta: muistot lapsuuden kesien tapahtumista ovat virkistyneet mielessä, monet sukulaiset ovat olleet mielessä kuvien myötä, kiitollisuus jo edesmenneistä sukulaisista on myös liikuttanut mieltä. Iso suku on mukava asia.

Tänään oli välissä aurinkoistakin, ja silloin osuimme olemaan maalla. Kielot kukkivat ja alkukesän vehreys ryöpsähti silmien eteen. Vastahan tuossa hiihtelin, nyt siinä on vihreää niittyä.

Oli hauska tavata Armaani sukulaisia yllättäen. Me oikeastaan yllätimme heidät.

Tänään tapasimme yllättäen myös vihkipappimme. Vaihdoimme monen vuoden kuulumisia ja juttelimme pitkään. Olen kiitollinen entisestä kotiseurakunnastani. 

Parasta olla nyt myös kiitollinen siitä, että pääsen pian nukkumaan omaan sänkyyn. Huomenna on taas uusi kiinnostava päivä.