Olimme eilen tulossa kotiin Kehä ykköstä pitkin - emme menneetkään maalle niin kuin oli aikomus. Kolmen auton päässä meistä tapahtui onnettomuus, kun meidätkin juuri ohittanut auto palasi meidän kaistalle törmäten viereiseen autoon, ja siihen ajoi kolmaskin saman tien. Punainen pyöri ympäriinsä, muut pysyivät pystyssä ja oikeassa suunnassa. Me ehdimme juuri jarruttaa, sillä Armaani huomasi, että jotakin tapahtui. Minä havahduin siihen, kun hän sanoi: "Nyt, nyt!" mutta en tajunnut, mitä hän tarkoitti ja mihin olisi kannattanut katoa. 

Silmänräpäys ja koko elämä, oli erään kirjan otsikko. On hetkestä kiinni, säilyykö henki vai lähteekö. Lähtöhetki on onneksi viime kädessä Korkeammassa kädessä. Itse ei aina voi tilanteisiin vaikuttaa.

Työkaverille kävi perjantaina vielä täpärämmin. Hänen edessään ollut kuorma-auto törmäsi puuhun, ja hyvällä onnella työkaveri sai oman autonsa pysähtymään törmäämättä perään. Hän oli tietysti ensimmäisenä paikalla toteamassa, miten dramaattiselta onnettomuuskuskin tila ja auto näyttivät ja hälyttämässä apua. Onneksi kuljettajan henki säilyi ja työkaveri selvisi suurella järkytyksellä. 

Tänään on aihetta olla kiitollinen elämästä, tästä päivästä ja tästä hetkestä.

***

Lisäksi näin isänpäivänä on myös paljon syytä olla kiitollinen omasta rakkaasta isästä, jota ilman ei olisi minuakaan. Kiitollisuusketjuun voi saman tien liittää isoisät, isoisoisät ja kaikki edelliset sukupolvet. Sukupolvien ketju katkeaa minun kohdallani mutta jatkuu suvun nuorissa jäsenissä.