• Olemme taas maalla Armaani kotitalossa. Mukavaa, rauhallista. Ehkä ensi kertaa tänä kesänä on ollut välillä pieniä hetkiä, jolloin olen vain ollut, ilman pakollista tehtävää. 
  • Maanantaina teimme isot kaupat uudesta loma-asunnosta. Saa nähdä, miten elämä sen myötä muuttuu. Olen Armaani unelmaa monta vuotta vastustanut, mutta nyt annoin periksi. Saa nähdä, mitä tästä seuraa.
  • Tällä viikolla on ollut aikaa lueskella hiukan enemmän kuin aiemmin tänä kesänä. Tartuin työkaverin joulun jälkeen minulle lainaamaan Päivi Istalan muistelmateokseen Ristivetoa, jotta saan sen töiden alkaessa viimein palautettua. Kiinnostavaa lukea itseäni hiukan vanhemman, näköalapaikalla toimineen ihmisen sujuvasti kirjoitettuja muistoja ja suhteuttaa siihen, mitä itse aikakaudesta muistan.  
  • Kävin eilen tästä läheltä poimimassa vattuja ja mustikoita. Leivoin mustikoista  talkkunapiirakan ja pakastin loput. Kerrassaan ihanaa olla metsässä, vaikka vatukot ovatkin aikamoisia ryteikköjä, joissa tuntee olevansa viidakon valloittaja. Onneksi punkeista ei ole havaintoja. 
  • Metsässä rymyämisen jälkeen oli ihana päästä saunaan. Napakat löylyt, peseytyminen ja kevytolut. Hiljaisuuden kuuntelua pihalla. 
  • Näin päivällä neitoperhosen. Ampiaishavaintoja on myös lukuisia.
  • Kaukana kiekuu kukko aamuin illoin. Muuten on melko hiljaista. Lentokoneita kulkee silloin tällöin yli, tänään myös helikopteri. Tuli mieleen, että sikälikin olemme etuoikeutettuja, että meille lentokone on vain lentokone toisin kuin sotatilassa olevissa maissa, joissa jokainen yli lentävä kone on potentiaalinen uhka. Niin oli myös äidin lapsuudessa, jolloin kouluun lumipuvussa hiihtäessä piti lentokoneen äänen kuullessaan jähmettyä paikalleen  liikkumattomaksi. Pihan poikki juossut poika järven toiselta puolelta ammuttiin siihen. Voin vain aavistaa, millainen huoli isovanhemmillani on ollut lähettäessään yhdeksänvuotiaan hiihtämään 17 kilometrin koulumatkaa joka viikko. Tai huolihan on ollut pääasiassa isoäidin harteilla, sillä isoisä oli sodassa. 
  • Tästä päivästä tuli luppopäivä, sillä Lahdessa käydessämme menimme sataman ravintolaan, jossa ruoka tuli vasta 55 minuutin odottelun jälkeen eikä edes ollut ihan sitä, mitä olin tilannut. (En ryhtynyt valittamaan, sillä ei ollut aikaa odotella enää toista tuntia uutta annosta, mutta harmitti, kun parin tunnin reissu lopulta kestikin iltaan asti, ja takaisin ajellessamme alkoi sataa.) 
  • Vielä yksi päivä aikaa olla täällä. 
  • Vielä yksi viikko lomaa. Olenko päässyt irti työasioista? Kyllä. Olenko opiskellut kaikki ne uudet tietokoneohjelmat, jotka piti? En. Olenko valmis aloittamaan uuden lukuvuoden, tutustumaan ainakin neljään uuteen luokkaan ja uuteen opetussuunnitelmaan? En tiedä. 
  • Kesällä tunnen olevani oikeasti elossa. Niin nytkin. Ehdin olla oma itseni, kun kiire ja paine hellittävät. Ilman tällaista lomaa en pystyisi tekemään tätä työtä. 
  • Maailma menee vain hullumpaan suuntaan. Olen kiitollinen kaikista niistä ihmisistä, jotka eivät anna periksi peloille, katkeruudelle ja vihalle vaan tekevät hyviä tekoja ja yrittävät sinnikkäästi nähdä ympärillään myös hyvän.